Lapsettoman ajatuksia lapsiperheseksistä – Miten ja koska te panette vai panetteko enää koskaan?

Lapsettoman ajatuksia lapsiperheseksistä – Miten ja koska te panette vai panetteko enää koskaan?

Mitä pienten lasten vanhempien seksielämään kuuluu? Ajattelin, että haastattelisin tämän blogin varjolla lapsellisia ystäviäni. Oikeasti olen vain kauhunsekaisen utelias. Että niinku miten ja koska te panette vai panetteko enää koskaan?

Ehkä vielä haastattelenkin, mutta itsellänikin tuntuu olevan aiheesta sata asiaa sanottavana. Tai oikeastaan kysyttävänä.

Miksi pienten lasten vanhempien seksielämä on pyörinyt pakkomielteisesti mielessäni? Useastakin syystä.

Periaatteessa aika on käsillä.

Olen vapaaehtoisesti lapseton 36-vuotias nainen. Olen elänyt reilu puoli vuotta avoliitossa sydäntäni ja pilluani sykähdyttävän miehen kanssa. Ensimmäisen miehen, jonka kanssa voin etäisesti kuvitella lisääntyväni. Harjoittelu on herkkua, mutta tositoimi tuntuu kuolemanvakavalta. Kääk!

Jokos tulee vauva, vink vink.

Voi jumalauta, kohtuni on oma asiani. Frendien ja täti-ihmisten mukaleppoisat utelut saavat suht tasaisen ihmisen raivohulluksi. Miksi mieheltäni ei kysellä samalla intohimolla, miten hän on viime aikoina käyttänyt kikkeliään? Oli vaivani sitten vatsakipu, päänsärky, kuume, pahoinvointi, ihottuma, parku tai ketutus – olen ilmiselvästi raskaana tai ainakin vauvakuumeessa. Tuntuu kuin yrittäisin selittää katolilaiselle inkvisitiolle, etten ole noita.

Pelottaa helvetisti.

Rakastan seksiä, pitkiä yöunia, raukeita aamuja ja omaa rauhaa. Samalla kiehtoo ajatus kolmannesta perheenjäsenestä. Mutta onko se pahin moka naismuistiin. Pilaanko elämäni? Parisuhde ja seksielämä luisuvat kuralle? Joudunko luopumaan kaikesta, mistä nautin? Jos sanoisin nämä asiat ääneen, olisin itsekäs tapoihini kangistunut akka. Pelottavinta on, että en voi saada keneltäkään kysymyksiini vastausta. Haloo, onko Matami Meedio, mulla olis pari kyssärii.

Koska ja missä sitten pääsee panemaan?

Miljoonan taalan kysymys. Jaksaisinko enää tehdä muuta kuin nuokkua sohvalla tissit turpeina, vaihtaa kakkavaippaa, nukkua vartin pätkissä ja olla itsemurhakandidaatti. Vielä pahempaa – entä jos jommankumman ei enää tee mieli? Kun lapsi kasvaa, homma helpottunee. Mutta muutaman vuoden seksitön vauvasavotta vajaa nelikymppisenä? Ei helvata.

En tiedä mitään lapsista.

En osaa kuvitella lapsiperheen arkea. Miten lapsi toimii? Oma pihallaoloni puistattaa. Vaikka oppisinkin lapsijuttuja, yleinen hajamielisyyteni on riskitekijä jopa itselleni, lapsesta puhumattakaan. Sillä aikaa kun unohdun tuijottelemaan kaukaisuuteen, lapsi halkaisee portaissa kallonsa.

Olisiko paska äiti?

Sen tiedän jo nyt, etten ole lapsi-ihminen. Tiedättekö sellainen, joka tuituilee jokaiselle ipanalle. Todennäköisesti itsetehty pieni ihminen on eri asia. Mutta entä jos ei olekaan? Jos oma lapsi vituttaa ja mies näkee sen, saattaa olla, että seksielämä vähän haalenee.

Pillu on pilalla.

Okei, ei se välttämättä leviä, mutta on se mahdollista. Lihani on tiukka, mutta en ole enää parikymppinen superpallo. Jos lihaa revitään, se ei pongahda enää sormia napsauttamalla entiselleen.

Nätti kroppa menee ruttuun.

Murehdin sileää vatsaani, jossa ei ole arpia, makkaroita tai roikkuihoa. Sitten sekin on menetetty. Ja mies alkaa vilkuilla työpaikan kaksikymppistä Tiinaa.

Olenko maalannut sysimustan kuvan pienen lapsen vanhempien elämästä?

Ehkä, koska tuntematon pelottaa. Koska elämä on nyt hyvää. Koska en tiedä, olisiko sitten ollenkaan niin hyvää. Se riski on vain otettava. Tai sitten on elettävä päätöksensä kanssa onnellisena elämänsä loppuun saakka. Kuka tietää, pystyykö keski-ikäistyvä tamma ylipäänsä varsomaan.

Voihan olla, että vanhemmuus on voittopuolisesti mahtavaa. Hedelmöitysseksi on yhtä romantiikkaa, raskaus on yltiölovee, lapsi täydentää kiiltokuvamaisesti perhettä ja kroppa palautuu synnytyksestä muutamassa kuukaudessa. Puklua pyyhitään tonnin villamatolta hymysuin, koska sellaisia ne kullannuput nyt vain ovat. Lapsi leikkii säyseästi itsekseen, ja vanhemmat voivat rauhassa rietastella satiinilakanoissa. Sitten nukutaan koko konkkaronkka virkistävät kahdeksan tunnin yöunet ja herätään uuteen harmoniseen päivään.

No, tuskin kumpikaan ääripää pitää paikkansa. Paitsi omassa mielessäni.

Loppukevennys. Jääkaappimme ovessa on sanamagneetteja, joista mies on muodostanut kehotuksen i-me muna-a kulta. Viikonloppuna mietin posket kuumottaen, osaako mieheni kuusivuotias kummityttö jo lukea. Ehkä osaa, mutta tuskin ymmärsi. Silti tuntuu, että olen täysin vastuuton, lapsia siivottomalle materiaalille altistava kummajaistäti.

Levoton seksimaanikko

Veera